Otos Joanne Hullin kirjasta Puppy Tales – pentutarinoita. Koirakirja, joka ihastuttaa (tai vihastuttaa skeptikkoja kuten Joannen tapauksessa on ilmeisesti käynyt).
Tapasin Wesleyn nelisen vuotta sitten, ystäväni Clairen kotona. Olin saapunut seitsemän aikoihin nauttimaan muutaman drinkin ennen illallista, kun erittäin fiksun näköinen koira valtavine luppakorvineen ja partoineen tepasteli olohuoneeseen.
Wesley ei ollut puhdasrotuinen, vaan labradoripuudeli, joka on labradorin ja puudelin risteytys. Labradorin myötä hänellä oli upea, musta turkki. Se kihartui puudelimaisesti, ja koiralla oli mitä komeimmat, viisaat kasvot. Ja hän oli valtava. Hän oli risteytynyt puudeleiden suurimmasta päästä, kolmesta koosta isoimmasta, joka me kutsumme standardiksi, ja hän oli kuin pieni poni. Koska Clairella ei ollut koiraa olin hieman hämmästynyt nähdessäni sen.
”Ah, the kaksi olette tavanneet?” Claire sanoi astuessaan huoneeseen.
”No, kyllä — mutta kuka hän on?” kyselin hymyillen, ja rohkaisin koiraa tulemaan luokseni rapsutettavaksi.
”Pitkä tarina”, Claire nauroi.
”Anna mennä”, kiinnostuin.
”Noo, muistat Duncanin, minun eksäni?” hän aloitti.
”Kyllä vaan! ’Duncan Ihastuttava’. Ei parhaimpia valintoja, mitä olet tehnyt”, kikatin.
”Joanne!” Tuo ei ole reilua, hän oli ihastuttava — tavallaan…” hän nauroi.
”Voi Claire — sinä jätit hänet, koska hän oli ikävystyttävä, etkä pystynyt keskustelemaan hänen kanssaan nukahtamatta”, kiusoittelin.
”Onko se siis hänen koiransa? Mikä hänen nimensä on?”
”Hänen nimensä on Wesley, ja ei, se ei ole hänen koiransa. Tai ei oikeastaan”, hän vastasi.
”No kenen se sitten on?” kysyin, rapsuttaen Wesleyn korvia, hänen ilokseen.
”No, se on hänen ex-vaimon ex-poikaystävän äidin koira”, hän kertoi, hieman vaivaalloisesti.
”Hämmentävää. Mutta miksi hän on sinulla?” kysyin.
”No, äiti valitettavasti kuoli ja jätti koiran pojalleen. Hän ei ole koirien ystävä, joten tyttöystävä otti hänet (se on Duncanin ex-vaimo). Mutta sitten hän sai duunin ulkomailta ja niinpä Duncan otti koiran häneltä.
Nyt Duncanilla on parin viikon ajan töitä Skotlannin pohjoisosassa ja sanoin, että katson koiraa hänen puolestaan. En oikeastaan pidä koirista, ja hän ei ole mikään Lassie, eihän? Mutta minulla oli huono omatunto, koska jätin Duncanin. Ajattelin, että se saisi hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Tiedäthän sinä, miten järkyttynyt hän oli”, hän jatkoi, näyttäen hieman syylliseltä.
”Hei, sehän on hienoa. Onhan sinun jo aikakin saada uusi mies elämääsi, eikö niin Wesley?” sanoin, pörröttäen koiran niskaa ja korvia.
”Mutta minusta hän on omituinen. Kaikki mitä hän tekee on nukkuminen. Ja hän kuorsaa. Se on pahempaa kuin jos olisi mies!” hän sanoi.
”Niinkö, Wesley? Oletko uninen koira? Se ei yllätä minua. Caire on myös ikävystyttävä, aivan kuin isäsi, eh?” kiusoittelin.
”Kiitti vaan kovasti”, hän nauroi, ojentaen minulle toisen drinkin. ”Hän ei vain ole minun juttuni. Tiedäthän sinä minut Joanne, minä en ole koiraihminen ollenkaan, ja hän vain nukkuu, kuorsaa kovaan ääeen ja haisee. Mitä minä voin tehdä?”
”Jotain rajaa”, syvä, matala ääni yhtyi keskusteluun. Se ei ollut minun ääneni, eikä se ollut Clairen. Ja ainoa muu ihminen, tai pitäisikö sanoa koira, huoneessa oli komea Wesley.
Katsoin Claireen ja nauroin. ”Jotain rajaa”, hän sanoi juuri.
”Mitä? Jutteletko sinä koirien kanssa taas, Joanne? Etkö ikinä lopeta? Ja sinä itse sanoisit niin. Sinä olisit hänen puolellaan”, Claire sanoi, uskomatta viestiäni.
Tämä ei ollut yllättävää, sillä hän ei ollut eläinystävä. Ja hän oli täysimittainen skeptikko. Olen huomannut, että se on melko normaalia ihmisten kohdalla, jotka eivät ole eläinten kanssa tekemisissä. He näkevät heidät eläiminä, eivät minään muuna. Ja tosihan oli, että Claire oli ottanut Wesleyn vain siksi, että tunsi syyllisyyttä Duncanin dumppaamisesta, ei siksi, että olisi todella halunnut koiran itselleen.
”Claire, hän on puhuva, kävelevä, upea koira, jolla on tunteet, ettäs tiedät!” nauroin. ”Tulet vielä huomaamaan sen.”
”Uuh. Miksi hän sitten nukkuu niin paljon? Onko siinä jotakin vialla?” hän uteli.
”Ei minussa ole mitään vikaa. Mitä hän oikein tahtoo minun tekevän – pomppivan pitkin asuntoa kaiken päivää?” Wesley vastasi melko sarkastisesti.
”Miksi hän katsoo minua tuolla tavoin? Claire irvisti ja hänen kasvoiltaan kuvastui paheksunta.
Minä itse lähestulkoon tukehduin drinkkiini nähdessäni Wesleyn tuijottavan häntä täydellisen inhon vallassa ja Claire katsoi häntä sivusilmällä, hänen alahuulensa venyessä alemmas hänen nähdessään koiran mulkoilemassa häntä.
”Ooh, hän on omituinen”, hän tiuskaisi.
”Sano hänelle, että hän on omituinen!” koira näpäytti takaisin.
”Katso, hänellä on peikon silmät.”
”Kerro hänelle, että hänellä on…”
”Seis!” nauroin. ”Te kaksi olette aivan yhtä kamalia toisianne kohtaan. Miksi ette voi olla sovussa?”
”Miten niin? Mitä hän on sanonut” Claire pohti.
”Ei sen väliä, mitä hän on sanonut. Siinä on kyse siitä, mitä sinä sanot. Hän kuulee jokaisen sanan ja sinä olet epäkunnioittava häntä kohtaan”, oli vastaukseni.
”Se on koira, Joanne, vain koira”, Claire sanoi.
”Ja hän on vain typerä ihminen!” koira vastasi.
”Katso, sinä olet vain ihminen, Claire” (jätin typerä osan pois). ”Ja sinä”, sanoin katsoen Wesleyhin, ”sinä olet komea koira. Joten tullaan nyt kaikki toimeen ja nautitaan illastamme.”
En voinut uskoa, että olin keskellä kinaa koiran ja ystäväni välillä, enkä voinut lakata ihmettelemästä, että miten nämä kaksi koskaan tulisivat toimeen keskenään.
Claire nousi ylös ja käveli keittiöön, mutisten jotakin, että hänen pitää huolehtia koirasta.
”Claire, eikö ole olemassa ketään, joka voisi ottaa Wesleyn?” huusin hänen peräänsä.
”Ei tietoa. Duncan pyysi minua ja tunsin, että se olisi velvollisuuteni. Typerää, tiedän, mutta minusta tuntui, että minun pitäisi”, hän vastasi.
”Hei, mä olen täällä, tiedätkö”, Wesley sanoi, kävellen ohitseni kohti nurkassa olevaa neliön muotoista petiä. Labradoodlet ovat fiksuja, eikä Wesley ollut poikkeus.
”Claire, tiedät, miten älykäs tämä koira on. Teillä kahdella voisi olla todella hyvä suhde, jos vain yrittäisit”, sanoin tovoen, että hän kuuntelisi.
”No, minä kun en ole etsimässä suhdetta. Haluan vain, että tämä aika hänen kanssaa on pian ohitse ja sitten hän voi mennä takaisin sinne, mistä hän tulikin; ja mitä nopeammin, sen parempi”, Claire sanoi.
”Vau! Miten huolehtiva ihminen! Eikö hän tiedä, että minäkään en pidä hänestä?” Wesley vuorostaan sanoi.
Se oli kuin nyrkkyeilymatsi, puolelta toiselle. En voinut uskoa, että koira ja ihminen eivät voideet elää vierekkäin ilman moista vihamielisyyttä. Miten ihmeessa saisin hoidettua tämän valtavan särön näiden kahden välillä?
Claire laittoi ruoan pöytään. Ihanaa lasagnea ja uuniperunoita, ja istuessani pöytään ja valmistautuessani syömään, sanoin, ”Claire, tämä näyttää herkulliselta! Sinun ei olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa.”
”Ei hän nähnytkään. Se on otettu laatikosta. Minä näin.” Wesley sanoi sarkastisesti, haistellen ilmaa. ”Minun äitini antoi minun aina nuolla laatikot. Hän ei koskaan. Hän on ilkeä.”
En voinut muuta kuin kikattaa Wesleyn kommentille. Tiedän, että ainakin minun koirani Rosie rakastaa saada nuolla ruuanjämäni.
Illallisen jälkeen ehdotin, että menisimme kaikki kävelylle paikalliseen puistoon, sulattelemaan hieman kaloreita.
”Pitääkö hänen tulla?” Claire kysyi, osoittaen Wesleytä.
”Kyllä, ja hän on oikeassa, tiedätkö?” nauroin.
”Miten niin?” Claire kysyi hölmistyneenä.
”Sinusta. Sinä olet ilkeä!” Nauroin Clairelle hänen tömistellessään takaovelle laittaakseen kengät jalkaan.
”Hemmetin koira,” hän mutisi.
”Tule nyt, Wesley. Mennään. Hyvä poika,” kutsuin häntä ja hän tuli luokseni, näyttäen tyytyväiseltä itseensä, koska oli ärsyttänyt Clairea hieman lisää. Häntä ei haitannut tippaakaan, ettei Claire rakastanut häntä. Se sai vain hänet nauttimaan siitä, että hän pystyi ärsyttämään häntä entisestään.
Kävelimme puolisen mailia, ennen kuin tapasimme joitakin muita ihmisiä koirineen. Laitoin Clairen pitelemään Wesleyn narua, niin että hän tottuisi olemaan hänen kanssaan. Se oli omalaatuinen näky, nähdä Claire ulkoiluttamassa koiraa. Hän on normaalisti liian puhdas ja hyvin pukeutunut ulkoiluttaakseen koiraa, ja hänellä oli korot, kuten tavallisestikin, koska hän halusi aina näyttää parhaimman puolensa.
Wesley kulki Clairen rinnalla ja minä heidän perässään. Yhtäkkiä orava juoksi vasemmalta puolelta ja kurvasi polkumme yli ja suoraan oikealla olevaan puuhun, Wesley aivan kannoillaan. Hän rynni oravan perään ja tiukasti kiinni hänen hihnassaan oli Claire. Henkäisin nähdessäni hänen lentävän kohti puuta, kykenemättä päästämään irti narusta, sillä sen lenkki oli hänen ranteensa ympärillä.
”Kenkäni!” hän kirkui, loikkiessaan mutaisen ruohikon yli Wesleyn perässä, täyttä vauhtia. Minä tietenkin ehdin jo tässä vaiheessa nauraa hysteerisenä, katsoessani miten hän yritti epätoivoisesti pysytellä pystyssä. En voinut liikkua naurultani. Olin hysteerinen!
”Pitele kiinni, Claire. Hän pysähtyy kohta”, huusin, lähes tukehtuen nauruuni.
”Argh”, kuului huuto.
Voi hitsi, hän oli nurin. Wesley oli tosiaan vetäissyt hänet nurin, suorin vartaloin mutaan. Unohda pelko kenkien likaantumisesta – hänen koko kehonsa oli nyt liassa. Hän oli mudan peitossa!
”Minä nirhaan sen”, hän kirkui Wesleylle, ojentaessani käteni ja auttaakseni hänet ylös, naurunkyynelten valuessa alas pitkin kasvojani.
”Siinä sinulle koiraa,” nauroin.
”Mitä hän tekee maassa?” Wesley kysyi, kääntyen katsomaan, että mikä hässäkkä oikein oli menossa.
Selitin koiralle, että hän oli vetäissyt hänet nurin jahdatessaan oravaa. Yllätyksekseni se käveli välittömästi Clairen luokse ja nuoli ja tökki kuonollaan hänen kättään hellästi.
Ja sillä hetkellä yhteys loksahti paikoilleen. Claire katsoi alas Wesleyhin, joka katseli ylös häneen valtavilla koiran silmillään, joita ei edes Claire voinut vastustaa. Pudistellessaan itseään hän hipaisi hieman koiran päätä. Se ei ollut aivan silititys, mutta taputus kuitenkin. Hän sanoi, ”Voi, ne olivat vanhat kengät. Ja minunhan olisi tarkoitus tottua tähän, eikö vain?”
Olin hämmästynyt. Vain viisi minuuttia aikaisemmin Claire ja Wesley olivat vihollisia, ja nyt? No, näytti siltä, että he voisivat olla ystäviä.
Mitä oikein oli tapahtunut?
No, minäpä kerron. Wesleyn sydämen rakkaus oli se, mitä tapahtui. Hän sääli naista ja antoi hänelle mahdollisuuden yhteyteen. Ja hän taas ei voinut vastustaa. Hyvin harva voi, itse asiassa. Kun koira tai koiranpentu tarjoaa rakkauttaan, sitä on kovin vaikea vastustaa.
Valitettavasti Wesley itse ei ole enää kanssamme, mutta muisto tuosta päivästi säilyy minussa ikuisesti. Nauramme usein muistellessamme, miten Clairen täytyi kävellä kotiin mutaisena. Upea Wesley todella päätyi asumaan Clairen luo lopullisesti. Hänestä tuli hyvin läheinen ystävä, eikä hän unohda sitä koskaan. Joten näetkös, että rakkaus voi koskettaa jossakin vaiheessa ei-koiraihmistenkin elämää. Tiedän, että Clairen kohdalla kävi niin.
Eläinkommunikointiblogi 