Jättävätkö eläimet kehonsa ennen kuolemaansa?

Eläinkommunikoija Danielle MacKinnon vastaa sivuillaan hänelle usein esitettyyn kysymykseen:

Jättävätkö eläimet kehonsa ennen kuolemaansa?

No, tahdon antaa teille vastauksen tähän kysymykseen, mutta vastaukseni perustuu siihen, mitä eläimet ovat kertoneet minulle  – siitä, jättävätkö he kehonsa jo ennen kuolemaa vai eivät – uudelleen ja uudelleen, niiden vuosien aikana, jotka olen toiminut eläinkommunikoijana. Mitä kerron, on periaatteessa suoraan hevosen suusta (psyykkisesti siis!).

Koska eläimet valitsevat miten, koska, miksi ja missä – aivan kuten myös sen KUKA on (tai ei ole) paikalla, silloin kun he siirtyvät rajan yli, heillä on aikaa työstää enemmän oman kuolemisensa henkistä näkökulmaa.

Ennen rajan ylitystä eläimen henki alkaa jättää kehoaan. Monesti eläin näyttää minulle visuaalisesti, miten vain osa heidän hengestään on tai oli heidän kehossaan sillä hetkellä, kun he siirtyvät rajan yli. Loput hengestä kulkee ulospäin, Valoon (tai Taivaaseen tai Sateenkaarisillalle) – miksi sitä ikinä kutsuttekin mielessänne.

Siirtyminen rajan toiselle puolelle on iso homma ihmiselle tai eläimelle, ja viimeinen osa itsestä, joka kokee tämän siirtymän – eläinten mukaan – on fyysinen keho.

Henki todella saa hyvän etumatkan kuolemisprosessissa.

Etuna on, että eläin on vähemmän yhteydessä fyysiseen maailmaan sillä hetkellä, kun hän suorittaa siirtymisensä, niin että tilanteessa on vähemmän kipua ja vähemmän tietoisuutta.

Ajattele sitä vaikka näin: jos huomiosi on kiinnittynyt television katseluun, samalla kun joku nipistää sinua, se häiritsee sinua vähemmän, kuin jos olisit tyhjässä huoneessa katsomassa tätä henkilöä, joka sinua nipistää.

Rajan yli siirtyminen voi toimia samoin. Hengen huomio on kiinnittynyt toisaalle fyysisen kehon ja hengen erkaantumisprosessissa – ja niinpä yhteys siihen, mitä tapahtuu fyysisessä maailmassa, on vähäisempi.

Eläimet ovat kertoneet, että näin käy esimerkiksi, kun he ovat sairaita tai kuolemassa, mutta he ovat jopa kertoneet, että heidän henkensä alkaa jättämään heidän kehonsa myös silloin, kun kuolema on ”onnettomuus” (kuten esimerkiksi heidän törmätessään autoon).

Minulle tieto vastauksesta tähän kysymykseen, että eläimet eivät ole aivan täysin läsnä silloin, kun he ovat jättämässä kehonsa sai minut tuntemaan oloni paljon paremmaksi ajatellessani Bellaa (=Daniellen koira). Ellen olisi tiennyt sitä, olisin saattanut ajatella, että hän oli suuttunut minulle tai peloissaan sen suhteen, että hän oli siirtymäisillään pois kehostaan.

Onneksi näin ei käy koskaan yhdenkään eläimen kohdalla. Ei koskaan. Toivon, että tämä tietämys auttaa teitä hieman ja olisi kiva kuulla ajatuksianne!

Rakkautta ja valoa,

Danielle MacKinnon

____________________

Tästä aiheesta olen nähnyt monia samankaltaisia mainintoja, monilta eläinkommunikoijilta. Henki lähtee kehosta yleensä ajoissa — onnettomuuksissa yhdessä silmänräpäyksessä. Eräs kirja, joka tulee mieleen on Norma P. Beamanin  Beneath the Fur (Kindle). Hän kertoo eläinten lisäksi kirjassaan myös ihmisten rajanylitysprosessista: se on samanlainen. Ihmisen sielu voi poistua osittain tai kokonaan tunteja ennen itse ”kuolemaa”! Näin kävi molemmille Norman vanhemmille. Toisen kohdalla sielu jätti kehon jo illalla – sydän pysähtyi vasta aamulla lopullisesti.

Amanda De Warren puolestaan kirjoitti aiheesta jokunen vuosi sitten Facebookissa ja muistan hänenkin maininneen ihmisten ollessa kyseessä, että esimerkiksi Altzheimer-potilaat ovat hyvinkin pitkiä aikoja poissa kehoistaan. He eivät siis ole kehojensa vankeja, kuten me kuvittelemme ja kauhistelemme. Kehon solumuistissa on niin paljon toimintoja muistissa, kuin tietokoneessa, että keho saattaa elehtiä ja liikkua, vaikka henki ei enää ole täysin/lainkaan läsnä. (Sekavuus saattaa johtua siitä, kun sielu yhtäkkiä tupsahtaa takaisin raskaaseen kehoon — rajan takana kun ei ole muuta kuin iloa, valoa, keveyttä ja kristallin kirkas mieli.)

Luota siis siihen, että luontoäiti on hoitanut nämä asiat niin hienosti, että turhaa kärsimystä ei pääasiallisesti tapahdu, ei ihmisten eikä eläinten kohdalla. Minusta on aivan mahtavaa, että niin monet meediot pystyvät jakamaan kanssamme tällaista elävää tietoa (vastakohtana kuolleelle kirjatiedolle, joka pölyttyy arkistoissa) ja lievittämään meidän, joskus kummallisen irrationaalisia pelkoja elämän ”suurista” asioista, kuten kuolema tai syntymä. (Eläimille kuolema ei ole mitenkään ISO juttu… Ainoastaan ihmiset pelkäävät sitä kuollakseen… :o)

Ja mitä tulee hetkeen, kun ihminen tai eläin on syntymässä maailmaan: silloinkaan sikiön sielu ei välttämättä siirry kehoon, kuin vasta aivan loppumetreillä, juuri ennen syntymää… Olen aina hämmästellyt, että kuvittelevatko ihmiset, että sikiö (joka on ajatteleva, tunteva olento) oikeasti kököttää 9 kuukautta kohdussa, kuin vankilassa? Sehän olisi silkkaa kidutusta, lähes nöyryyttävää ja ajan haaskausta, kun ajatellaan, miten suuri sielu siellä taustalla jyllää. Sielu ei ole sidottu aikaan, ei paikkaan – eikä kehoon, koska se on energiaa! Hengen saapuminen maanpäälle tai lähtö sieltä ei ole niin mustavalkoinen asia, kuin me luulemme yksiulotteisilla ihmisaivoillamme. Se on paljon fiksummin suunniteltu prosessi ja olen iloinen, että eläimet ovat jakaneet tietämystään: jostakin meidän pitää aloittaa näiden asioiden oppiminen uudestaan…

Kun Herra Purri teki lähtöä tästä maailmasta (hyvin nopeasti, vain parin tunnin varoitusajalla), hän kouristeli ja mourusi, ja vaikutti hetkittäin jopa ”sekavalta” (tai herkältä: sillä hän ei viimeisinä minuutteinaan tahtonut, että koskin häneen – hän ilmaisi sen varsin hurjana!). Voi olla, että kosketukseni olisi pitkittänyt hänen lähtöään, koska keskinäinen rakkautemme oli erityisen voimakas. Hän halusi lähteä nopeasti. Hän sanoi, että pitkittäminen olisi liian tuskallista meille molemmille. Purri oli se kissa, jota voi kutsua sielunkumppaniksi. Se oli pelottavaa katsottavaa, ja silloin en vielä ollutkaan tullut ajatelleeksi, että henki ei välttämättä ole enää kokonaan läsnä kehossa. Kissan siniset silmät olivat kyllä auki ja hän katsoi minuun, kun kuljin huoneessa. Hänen katseensa seurasi minua ja ääntäni loppuun saakka, kunnes elämä lopulta katosi niistä. (Herra Purrin suosikkiharrastus oli tuijottaa minua, räpäyttämättä silmiään juuri koskaan. Se oli omituista ja omistautunutta. Hän teki sitä loppuun asti.) Eläin (ja ihminenkin) saattaa vaikuttaa erilaiselta ja voi tuntua, että persoonallisuus muuttuu, mutta se on normaalia. Sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Kuten Danielle sanoo, sielun lähtö kehosta ei ole pikkujuttu. Silloin tapahtuu paljon asioita yhtä aikaa ja paikalla on oppaita ja enkeleitä ja edesmenneitä rakkaita auttamassa. Se ei luonnollisesti lohduta, ellet ole herkkä, tai meedio, jotta pystyisit aistimaan heidät. Paniikissa on vielä vaikeampaa ”herkistyä” sille, mitä ympärillä tapahtuu ja suurin osa meistä menee paniikkiin kuolevan lähellä. (Kummallista kyllä.) Lähdön hetkellä olo voi tuntua yksinäiseltä, mutta se on varsin kaukana totuudesta.

Olen saattanut kaksi kissaa tästä maailmasta, luonnollisesti, ilman apua (kuten he itse toivoivat), ja ne ovat olleet mieleenpainuvia kokemuksia ja on ollut suuri kunnia saada olla läsnä. Eläimet todella päättävät itse, kuka on paikalla ja milloin ja miten he lähtevät. Toiset heistä eivät halua ihmisiään lähelle, sillä he tietävät, että se tuottaa suurta tuskaa ja ahdistusta heille. He säästävät ihmisiään! Niin suuri on heidän rakkautensa. –L