Ei ole aika lähteä vielä, vai onko?

Janet Roper muistuttaa blogissaan, että eläimiltä itseltään kannattaa varmistaa, että onko aika lähteä rajan taakse — vai ei. Se on tietenkin totta.

Itse asiassa kaikissa heidän elämäänsä koskevissa päätöksissä olisi hyvä kysyä mielipide myös heiltä. Niin muidenkin perheenjäsenten kanssa toimitaan. Se on ystävyyttä ja se on toisen olennon kunnioittamista. Emme me anna itsekään toisten sanella, mitä meidän pitää tehdä tai ei pidä tehdä. Emmehän me kutsu uusia perheenjäseniä kotiimme asumaan, ennen kuin varmistamme sopiiko se muille talossa asuville. Perheen ainokaiset lemmikit eivät aina ole yksinäisiä, vaikka ihmissilmä niin voisi olettaakin. Monet eläimet tykkäävät olla itsekseen.

Ihmiset vetävät toisinaan kovasti johtopäätöksiä elämänsä eläimistä… Olen syyllistynyt ihan samaan itse. Kun Herra Zorro näytti hieman flunssaiselta ja sen ylähengitystiet vinkuivat ja sitten sillä todettiin FIV/FELV ajattelin, että se on pari kuukautta, mitä on jäljellä, siinä  kaikki.  En uskonut enää, että poika on elossa seuraavaan kesään ja kaivoin haudankin valmiiksi varmuuden vuoksi talven varalle, ennen kuin maa jäätyi.

Olin heittämässä pyyhettä kehään mielessäni.

Olin täysin väärässä.

Kissalla ei ollut aikomustakaan lähteä henkimaailman puolelle.

Antibiootit purivat suussa oleviin patteihin, eivätkä ne ole uusineet kuin kerran ja silloinkin ne hävisivät muutaman päivän lääkekuurilla. Nyt on mennyt jo pari vuotta ja poika on itse asiassa paremmassa kunnossa ja pulskistunutkin hieman. Hän sanoo, että aikoo vielä loistaa valoaan ja haastaa minut ilollaan.

Minua hävettää, että aloin tavallaan odottaa hetkeä, ”koska kissani kuolee” heti eläinlääkärin sanojen jälkeen. Meni hävyttömän kauan, ennen kuin pystyin päästämään siitä pelosta irti. Poika voi tilanteeseen nähden hyvin ja on onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan. Hän sanoo kasvaneensa ja eheytyneensä kanssani, eli suuria, ihmeellisiä harppauksia on tapahtunut sielunpolulla hänen(kin) kohdallaan.

Kyllä ihminen voi siis olla hölmö myös näissä asioissa! ;o} Aina kannattaa tsekata eläimeltä itseltään, onko aika, ellei tilanne ole sitten piinallisen selvä ja näet lemmikin silmistä, että se pyytää päästä pois tai elämän laatu on jo kehno.

On tietenkin tilanteita, jolloin lähtö tapahtuu parin tunnin varoituksella, kuten Herra Purrin kanssa kävi ja hän sanoikin, että hän oli ollut jo yliaikaa. Häntä kutsutaan valoon. (Ehkä hänen aikansa ylittyi siksi, että olin viikon sairaalassa, eikä hän aikonut lähteä sillä välin. Hän lähti vasta kuukausi sairaalareissuni jälkeen.) Hän sanoi, että lähtö piti tehdä nopeasti myös siksi, että pitkät jäähyväiset olisivat olleet aivan liian kivuliaat sekä hänelle itselleen, että minulle. Se oli kyllä totta. Olisin ollut aivan romuna! Olin tosin puulla päähän lyöty, kun poika lähti lähes suorin jaloin. Huh! Päivä alkoi täysin normaalisti ja illalla olikin kuolonkankea kissa, joka odotti hautaamista. Ei se ystävän lähtö ole koskaan herkkua, tapahtuipa se miten hyvänsä, helppoa se ei ikinä ole.

Eräs iäkäs kissa oli sanonut Janet Roperille seuraavaa, kun ihmisäiti pohti oliko kissa valmis lähtemään paremmille metsästysmaille:

”Mitä helvettiä? Mitä helvettiä hän oikein ajattelee. EI ole minun aikani mennä ja EN TAHDO vielä tulla nukutetuksi. Kerro se hänelle. Kerro hänelle, ETTEI ole minun aikani mennä. Kaikki mitä tarvitsen on käydä eläinlääkärillä ja saada hieman lääkettä. KERRO SE HÄNELLE.”

Aika suoraa tekstiä, eikä jätä mitään arvailujen varaan… Ei ole vielä aika. Vielä on elämää ja oppiläksyjä jäljellä. Ja yhteistä aikaa! Jokainen päivä rakkaan lemmikin kanssa on kullan arvoinen. Siitä kannattaa nauttia, jos yhteinen matka vielä jatkuu sairauden jälkeen.

Eläinlääkärit ovat tärkeä apu lemmikkien kanssa eläessä, mutta on myös hetkiä, jolloin pitää kuulla niin eläintä itseään, kuin oman sydämensä ääntä — ilman niitä pirullisia ennakko-odotuksia, mitä pää juonii. Googlaamalla minullekin selvisi, että FIVin kaltaisen viruksen kanssa jotkut kissat elävät 15-vuotiaiksi, lähes normaalia elämää. Se ei myöskään tartu toisiin kissoihin kovin helposti. Paniikki on turhaa… Elämä jatkuu. Pitää oppia vain elämään tässä hetkessä ja olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä. Huominen ei ole vielä täällä, eilinen on jo mennyt. Ollaan siis tässä. Kissan kaa. –L

Toinen päivän postaus tulee Amanda De Warrenilta:

Meri on koiran viimeinen leposija

Hei kaikki,

Erään naisen suuresti rakastama lemmikki kertoi minulle, että se oli aina rakastanut juosta rannalla ja että se oli hänen suosikkipaikkansa. Hän tiesi, että hänen rakastamansa ihmisperhe oli sirotellut hänen tuhkansa mereen ja hän kiitti heitä siitä. Hän myös tiesi, että he tahtoivat tietää oliko hän onnellinen heidän päätöksensä vuoksi ja se olikin yksi ensimmäisistä asioista, joita hän mainitsi. Lisäksi hän tiesi, että heidän oli pitänyt tehdä sydäntäsärkevä päätös päästä hänestä irti, sillä hän oli kovin kipuileva loppuaikoinaan. He eivät ole koskaan vihaisia tästä meidän tekemästämme päätöksestä, sillä he tietävät, että me yritämme vain lopettaa heidän kärsimyksensä, ei heidän elämäänsä. Minulla on minun kauniin Shakirani tuhkat työpöydälläni, seuranaan hänen pantansa ja hihnansa, sekä kuva ja hieman hänen turkkiaan. Meidän paljon rakastamamme lemmikkimme kommentoivat usein kenen kanssa he olivat silloin, kun he siirtyivät Sateenkaarisillalle ja missä heidän jälkeenjääneet kehonsa ovat. Tämä tuo meille aina mielenrauhaa, että he ovat perheen kanssa ja he ovat onnellisia voidessaan ottaa meihin uudelleen yhteyttä. He eivät koskaan lakkaa rakastamasta meitä, eivät edes kuolemansa jälkeen. —Amanda