Tapaninpäivänä hevostellaan, ja netissä osuikin sopivasti silmään hevosen mietteitä eutanasiasta. Sen vaihtoehdon me usein lemmikillemme valitsemme, kun emme tahdo heidän enää kärsivän suotta. –L
A day in the life of an animal communicator-blogi 1. toukokuuta, 2009.
Ystäväni ja asiakkaani, arabialainen ruuna Mo, kertoo…
Tänään vierailin Kindred Spirits –nimisessä paikassa, se on voittoa tuottamaton järjestö ja hoitopaikka koirille, hevosille ja siipikarjalle. Se on saman tien varrella missä itse asun, ja tulen pitämään siellä kevään avauksen kunniaksi luennon ensiviikonloppuna eläinkommunikoinnista, joten menin sinne tutustumaan paikkoihin etukäteen. Kiersin ensin sisätilat ja ne todellakin tuntuvat kodilta kaikille sen asukeille, istuin alas pehmeään nojatuoliin puhuakseni kaikessa rauhassa järjestön perustajan, Ulla Pedersonin kanssa. Mainittakoon, että sylini oli täpötäynnä – eläkeläispuudeleita, chihuahua-koiria, mäyräkoiria ja vaikka mitä, jotkut niistä ei voineet enää kävellä, toisilla niistä ei ollut enää hampaita jäljellä heidän suloisissa pienissä kuonoissaan. En ole koskaan nähnyt niin suloista ja liikuttavaa joukkiota!
Luonnollisesti Ulla ja minä aloimme puhua esitelmäni aiheesta, ja järjestön toiminnan ohjaamana puheemme kääntyi lopulta kuolemaan ja kuolemiseen. Ulla itse ei ole pelkästään sairaanhoitaja, hän on myös terapeutti, joka on erikoistunut kuolemisen aiheuttaman ahdistuksen hoitoon, joten hän on hyvin kokenut tällä vaikealla saralla. Ihmisten auttaminen hetkellä jolloin he menettävät rakkaan lemmikkinsä on vain yksi osa hänen työtään tässä järjestössä, mutta Ulla toivoo, että myöhemmin he voivat ottaa hoiviinsa myös eläimiä jotka ihmiset hylkäävät, koska ne ovat vanhoja ja tekevät kuolemaa ja koska he eivät tiedä mitä muuta tehdä ja he ovat liian peloissaan ja tunteidensa vallassa joutuessaan kasvotusten kuoleman kanssa.
Tässä ympäristössä tuntui oikealta kertoa Ullalle viestistä, jonka sain muutama vuosi sitten eräältä asiakkaaltani, Molta, se oli iäkäs, henkevä ja viisas arabialainen ruuna, joka kuolemansa jälkeen halukkaasti jakoi oman eutanasia-kokemuksensa. Kerroin hänelle myös unesta, jonka näin vain muutama kuukausi aiemmin, jossa koin eutanasian itse. Sekä Mon viestin, että uneni viesti on sama: me emme kuole. Meidän sielumme, mielemme ja tietoisuutemme jatkaa eloaan. Tässä on osa minun sessiostani Mon kanssa, koskien eutanasiaa:
“Mo, voitko kertoa meille tarkalleen miltä tuntuu kokea eutanasia? Tämä on monen ihmisen huolenaihe, ja sinun sanasi voisivat olla heille avuksi.”
“No, ensiksikin sinun pitää tietää, että sielua valmistellaan tähän ja sillä on suuri merkitys asian kannalta. Me, jotka kuulemme tästä asiasta etukäteen ja sovimme siitä yhteistuumin olemme onnekkaita ja me pystymme siirtymään pois rauhallisesti. Toiset, jotka eivät saa minkäänlaista varoitusta, tai ne, jotka eivät ole valmiita tai ovat erimieltä asioista, vastustavat näitä aineita (ruiskeita) kehossaan ja se aiheuttaa jonkin verran sekasortoa ja epämukavuutta (vaikkakin hän näyttää minulle, että se on lyhyt prosessi). He lähtevät joka tapauksessa, mutta ovat usein peloissaan tai shokissa ja tarvitsevat enemmän apua ja aikaa puhdistumiseen. Mitä meihin onnekkaisiin tulee, tältä se tuntuu: ensin keho tuntuu menevän tunnottomaksi ja samaan aikaan mieli tulee sekavaksi ja uneliaaksi; kyllä, on pieni hetki kun tuntuu ettei saa henkeä, eikä saakaan, mutta se ei kuitenkaan ole sama tunne kuin tukehtuminen koska siinä vaiheessa sitä on jo niin nukuksissa eikä koe asioita fyysisesti. Henki lähtee kehosta kevyesti tällä tavoin jos asia on valmisteltu hyvin. Me jotka olemme tietoisia ja varustautuneita olemme siunattuja.”
Unessani minä koin täysin saman mitä Mo kuvaili. Tiesin mitä oli tulossa ja odotin täydellistä “pimenemistä” mutta kun ruiskeet oli annettu tajusin, että minun tietoisuuteni vain yksinkertaisesti siirtyi toiseen todellisuuteen. Oli vain lyhyt hetki jolloin tunsin, että minun pitää vetää henkeä. Ja sen jälkeen oli kuin olisin purjehtinut aavalla merellä, täydellä vauhdilla, täysin vapaana.
Kysyin Sailorilta, josko se haluaisi kommentoida eutanasiaa tässä blogipostituksessa.
Rakas lukija, huomaa, että ennen kuin luet: Sailor oli aina klovni ja jokeri, itse oveluus ja jekkujen tekijä. Eikä se koskaan oikeastaan tiennyt, että se on hevonen. Niinpä, tämä mielessäsi, sen kanssa, että se kärsi kuollessaan kovasti eikä se voinut enää juurikaan liikkua, vielä vähemmän juosta, mikä oli sen suosikkipuuhaa. Sailorin vastaus?
“Se oli melkoinen POTKU!”
Eläinkommunikointiblogi 