Nedda Wittelsin sivuilta bongattua:
Yhteiskuntamme ei tue meitä kovin hyvin surun hetkellä. Ja menettäessämme eläimen, tukea on vieläkin vähemmän. Saatamme tuntea itsemme yksinäiseksi. Kuitenkin totuus on se, ettemme ole koskaan täysin yksin. Meidän vain pitää opetella suremaan.
Ollessani nuori minä adoptoin oranssin tiikerikissan, joka syntyi kotonamme. Nimesin sen Tiikeriksi. Siitä tuli muutaman lyhyen vuoden ajaksi minun paras ystäväni. Siitä tuli kaikkein läheisin eläin kissojen ja koirien täyttämässä lapsuudessani.
Tiikeri jäi auton alle ollessaan neljä. Vanhempani kertoivat minulle, että he löysivät sen ruumiin tieltä ja hautasivat sen. He eivät näyttäneet minulle sitä eivätkä sallineet minun nähdä sen hautaamistakaan. Itkin kolme päivää, kunnes en enää pystynyt itkemään. Olin 9 tai 10 ja se oli minulle ensimmäinen tietoinen kokemus syvästä surusta, enkä muista, että vanhempani olisivat selittäneet minulle mitään tai tukeneet minua millään tavalla. Muistan heidän vain sanoneen. “Se oli vain kissa.”
Kun olin nuorempi, muistan vierailleeni isovanhempieni luoda heidän Manhattanin asunnollaan ja minut vietiin pieneen huoneeseen, missä isoisäni makasi sängyssä. Hän teki kuolemaa. Muistan hänen sanoneen minulle hyvästit, ja tiesin, etten enää koskaan näkisi häntä. Muistan hänen isot kätensä. Siinä kaikki. Jos äitini suri isänsä poismenoa, minä en sitä koskaan nähnyt.
Vaikka minulla oli monia kissoja ja koiria nuoruudessani, ja monet niistä kuolivat, kukaan ei koskaan puhunut surusta tai miten surra tai suremisen tärkeydestä. En muista myöskään kenenkään koskaan edes yrittäneen tukea minua.
Kun äitini äiti kuoli olin aikuinen. Muistan olleeni hautausmaalla ja nähneeni hänen seitsemän aikuisen lapsensa aviopuolisoineen seisovan haudan äärellä kinastellen ja nahistellen siitä kuka heistä oli kaikkein eniten tehnyt asioita äitinsä hyväksi hänen elämänsä aikana. Ehkä tämä oli osa heidän suremisprosessiaan, mutta kaikki mitä olen heidän koskaan nähnyt tekevän, on jatkuva tyhjänpäiväinen kinastelu. Minusta näytti siltä, että sitä hautapaikkaa ei kunnioitettu, mutta kuka minä olin heitä tuomitsemaan?
Miten meidän pitäisi oppia suremaan, ellei kukaan koskaan jaa omaa suremisprosessiaan lastensa kanssa? Miten meidän pitäisi oppia hyväksymään kuolema osana elämään, kun se on piilotettu sairaaloihin ja sairas-ja hoitokoteihin? Ainoat joiden näemme kuoleman ovat omat eläimemme, ja silloin me olemme täysin yksin surumme kanssa, suurimman osan ajasta, ja meille vain kerrotaan, ettei pitäisi surra, sillä “se on vain eläin”, jonka me olemme menettäneet.
Kun Echo, 22-vuotias hevoseni, lähenteli kolmenkymmenen vuoden ikää (se kuoli 32-vuotiaana), pakotin itseni kohtaamaan sen todellisuuden, että elän luultavasti kauemmin kuin se. Olin kirjaimellisesti keskittänyt elämäni sen hoivaamisen ja rakastamisen ympärille. Se oli monella tapaa minun “toinen puoliskoni”. En halunnut olla täällä, maan päällä, ilman sitä, ja minä tiesin, että minun on tehtävä jotakin tälle tunteelle ennen kuin sen aika lähteä tulee.
Ensimmäinen askeleeni oli hyväksyä se tosiasia, että minulla oli ongelma, ja että minun piti tehdä sille jotakin. Olin kuin Echon “lisäke” (=attachment), ja ajatus olemisesta ilman sitä sai minut tuntemaan itseni puolinaiseksi ja eksyneeksi. “Attachment” (=liite, lisäke) on henkinen sana “addiktiolle” (=addiction). Me voimme rakastaa jotakuta olematta riippuvaisia hänestä. Me voimme olla riippuvaisia jostakin ihmisestä, rakastamatta häntä oikeastaan ollenkaan.
Jokainen addiktio on riippuvaisuutta. Me voimme olla koukussa pelaamiseen, huumeisiin, sokeriin, kahviin, suklaaseen ja muihin ruokiin, tupakkaan, shoppailuun, varastamiseen, ja moniin muihin asioihin, jotka saavat meidät “huumaantumaan”. Voimme olla myös koukussa tiettyihin ihmisiin tai tietynlaisiin suhteisiin.Vaikka riippuvaisuuksiin liittyy kemiallisia muutoksia kehossamme, ne voidaan kuitenkin hoitaa ja parantaa.
Tajusin, että mitä minä tunsin, oli riippuvaisuus Echoa, riippuvaisuuden aiheuttajaa, kohtaan. Vaikka rakastin sitä ehdoitta ja olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni sen onnelliseksi ja tuntemaan olonsa hyväksi, olin siltikin riippuvainen. Tiesin, että jossain vaiheessa minun pitäisi päästää siitä irti, jopa auttaa sitä lähtemään. Olisi ollut epäystävällistä tehdä mitään muuta, ja minun olisi kuitenkin nukutettava se ennen kuin minun aikani koittaisi, jos todella rakastin sitä.
Addiktiot eivät pohjaudu rakkauteen. Me voimme rakastaa toista jokaisella solullamme, ja silti säilyttää omanarvontuntomme. Me voimme tuntea itsemme kokonaiseksi ja silti olla rakastavassa suhteessa. Mutta jos me tunnemme itsemme epätäydelliseksi ilman toista puoliskoa, jos me emme tunne itseämme kokonaiseksi tai terveeksi, ollessamme yksin, silloin suhteemme perustuu tarvitsemiseen, epätäydellisyyteen ja puutteeseen, silloin suhde ei ole terveellä pohjalla; meillä on addiktio.
Tiesin, että minun oli tehtävä jotakin tälle tilanteelle. Tiesin myös, että ellen tekisi jotakin, vaipuisin epätoivoon Echon lähtiessä luotani, enkä ollut varma toipuisinko siitä enää.
Aloitin 5 vuotta ennen kuin Echo oli valmis lähtemään, aloin lukea kirjoja kuolemasta ja kuolemisesta ja surusta. Opin, että parantaakseni riippuvuuteni Echoon, minun piti nousta ylös riippuvaisuudesta, kohti irrottautumista.
Irrottautuminen ei tarkoita, että me lakkaamme rakastamasta jotakuta, tai että me rakastamme heitä vähemmän. Se tarkoittaa psykologisen riippuvuuden päätöstä. Se tarkoittaa terveen itsetunnon kehittämistä. Se on prosessi, joka alkaa tiedostamalla riippuvaisuus ja sitten ottamalla ensiaskeleet kohti itseni rakastamista kunnes tuntisin itseni kokonaiseksi ja ero Echosta olisi täydellinen.
Aloitin tarjoamalla minun suhdettani Echoon Jumalalle. Pyysin apua addiktiosta irtipääsyyn. Tiedostin, että minä olin täysi, kokonainen ihminen ilman sitä. Pyysin apua, että hyväksyisin sen seikan, että löytäisin muita syitä jatkaa elämää sen jälkeen kun Echo on poissa. Tein sen, mitä pelkäsin kaikkein eniten – otin vastuun omasta elämästäni.
Työskennellessäni näiden ajatusten kanssa ja tunteiden, jotka ne herättivät, ymmärsin lopulta, että rakkauteni Echoa kohtaan oli Jumalainen – täysin ehdoton ja vailla rajoja. Ei se riippunut siitä, mitä Echo teki tai oli tekemättä. Eikä se riippunut siitä oliko se fyysisessä kehossaan. Se oli rakkautta, joka oli olemassa vain koska minä näin sen niin kauniina, täydellisenä ja hehkuvana. Katsoessani sen silmiin minä näin Jumalan katsovan takasin minuun.
Kun katsot toista ja näet Rakkaan, sinä alat tunnistamaan Jumalan läsnäolon kaikkialla. Kun näet Jumalan toisen silmissä, sinä nostat värähtelytasoasi korkeammille Tietoisuuden värähtelyille.
Silloin sinä voi alkaa katsoa peiliin, omia silmiäsi, ja tiedostaa Jumalan läsnäolo itsessäsi. Kun sinä näet Jumalan läheisyyden itsessäsi, sinun itsetuntosi kasvaa.
En tarkoita mitään egotrippiä. Tarkoitan yhdistymistä sinun Sieluusi, Korkeampaan Minääsi, sinun “Minä Olen-tietoisuuteesi” ja sen ymmärtämistä, että sinä ja kaikki muut ovat Jumalainen Kipinä kehossa. Se ei ole sama asia kuin sanoisi: “Minä olen Jumala ja kaikki muut ovat vähäpätöisempiä”. Tämä tarkoittaa: “Minä näen Jumalan jokaisessa”.
Tämä muutos vei aikaa. Kun Echon tuli aika jättää tämä fyysinen taso, minä olin valmis päästämään irti – auttaen sitä. Sitten, kaksi viikkoa sen nukuttamisen jälkeen, olin hurmion vallassa, sillä se kulki ohitseni, ja se oli syvällinen, kaunis kokemus. (Katso “Echo’s Transition.)
Noiden kahden viikon lopulla kävin hevosmyyjäisissä Springfieldissä, Massachusettsissa. Kaikkein noiden ihmisten ja hevosten ympäröimänä tulin yhtäkkiä tietoiseksi siitä, etten enää kuulunut sinne. Ollakseen hevosmaailmassa, sinulla pitää olla hevonen. Eikä minulla enää sitä ollut.
Aivan yhtäkkiä, aloin surra. Surin Echon poismenoa. Surin hevosmaailman menettämistä. Surin koko elämäntapani menettämistä, joka oli perustunut hevosiin, ratsastusta harrastaviin ystäviin, ja Echoon itseensä.
Se ei ollut helppo prosessi. Tunsin syvää surua kokonaisen vuoden. Loin päiväkirjan Echon muistoksi. Kirjoitin kirjeitä. Puhuin sille, sillä sen henki oli kaikkialla ympärilläni. (Echo oli tarjoutunut jatkamaan työtään minun kanssani toisesta maailmasta käsin.)
Aluksi olin vihainen. Miksi minun piti jäädä tänne ja Echo sai lähteä? Eikö jäämiselleni ollut mitään tarkoitusta? Tämän tarkoituksen löytäminen oli tärkeää suremisprosessilleni.
Tunsin myös syyllisyyttä. Nyt kun katson takaisin niitä asioita mistä tunsin syyllisyyttä, ne olivat pieniä, todella typeriä asioita joita oli tapahtunut 22-vuotisen suhteemme aikana. Kävin läpi jokaisen tapahtuman elämästämme, joiden kohdalla tunsin syyllisyyttä, katumusta tai mitään epäonnistumiseen liittyvää.
Ei riittänyt se, että pyytäisin anteeksiantoa Echolta, sillä se vain sanoisi minulle, ettei ole mitään anteeksiannettavaa. Sen sijaan, minun piti antaa anteeksi itselleni – koska en ollut ollut “täydellinen”, niiden omalaatuisten sääntöjen mukaan, jotka minulla olivat omassa päässäni. Kun pystyisin antamaan anteeksi itselleni, silloin voisin jatkaa suruprosessiani ja elämääni.
Sureminen on matka. Se perustuu illuusioon, että me olemme “menettäneet” jonkun tai jotakin. Todellisuudessa, ketään ei ole oikeasti menetetty. Sielu jatkaa elämäänsä ikuisesti. Me näytämme olevan tekemisissä ystävien ja perheen kanssa aika ajoin, mutta toisinaan me olemme yksin. Sillä välin, korkeammissa värähtelyissä/maailmoissa, me olemme aina yhdessä. Ja koska aika on myös illuusio, meidän on opeteltava muistamaan, että todellisuudessa, me emme ole koskaan erossa toisistamme.
Kaipaan yhä Echon fyysistä olemusta ajoittain, mutta en ole enää riippuvaisuuden tilassa. Minulla on tarkka kuva siitä, kuka minä olen, ja tehtävästäni, ja että minä olen kokonainen enkä tarvitse ketään täydentämään minua. Kävelyillä ollessani minä joskus tunnen Echon laukkaavan ohitseni kadulla, heilutellen harjaansa minulle. Pian se kääntyy ympäri ja tulee takaisin luokseni ja me kävelemme yhdessä. Se on aina hyvin iloinen hetki.
Eläinkommunikointiblogi 