Belle, vapaa sielu jo eläessään

Spring Farm Cares sivulta löytyy taas joulukuinen eläinkommunikointipyrähdys, jolloin tavataan yksi eläin joka päivä. Tapaninpäivänä on postattu Belle-hevosesta. (Kyynelvaara.)

Belle osoittaa esimerkillään, miten yhdessä voidaan olla, varsin syvällisellä tavalla, ilman että koko ajan ollaan lääppimässä. (Sielullakin voi olla turvaväli, jota pitää kunnioittaa.) Moni pitäisi hevosta, jonka kanssa ei voi tehdä mitään, taakkana ja syöpäläisenä.

Vapaasieluja löytyy muuten meistä ihmisistäkin, jotka elävät syrjässä, mutta tahtovat silti olla hiljaisesti läsnä. Pitäisikö heidätkin teurastaa? ;o} Kaikella kunnioituksella ja rakkauvella, erilaisuus on hieno juttu ja opettaa meitä ymmärtämään, että emme vaan voi kaikki olla samanlaisia, mutta olemme silti tasa-arvoisia keskenämme.

Niin.

Samaa voisi sanoa erikoisesta koronavuodesta. Se on pysäyttänyt kaiken tekemisen, lähes koko elämän (tai sen, jota pidämme ”hyvänä elämänä”). Se ei ole ollut ehkä lainkaan tuottoisa. Tekemättömyys ahdistaa monia, mutta samalla se antoi aikaa kääntyä kohti omaa sydäntä. Tästä ajasta on tullut yllättäen joillekin suuri opettaja ja astinlauta omiin intohimoihin ja aivan uudenlaiseen, antoisampaan, kenties myös hyvin runsaaseen elämään. Kukapa olisi arvannut? Siksi kai korona ei kysynyt, että saanko tulla, vaan tuli. Ja jäi. Ehkä 30 vuodeksi, kuten Belle-hevonen… –L

Tänään, jouluaattona, sanoimme hyvästit mitä kauneimmalle sielulle, joka on syönyt heinää tämän farmin laitumilla lähes 30 vuotta. Belle oli morganinhevostamma, joka tuli tänne juuri kolme vuotta täytettyään 1993. Hän oli päättäväinen nuori, joka teki selväksi monelle, joka yritti hänen kanssaan tehdä töitä, että häntä ei kyllä ratsasteta eikä kouluteta. Belle oli täällä tekemässä omaa juttuaan. Spring Farmia lähestyttiin ja hänet annettiin tänne turvaan, missä hän voisi olla oma itsensä ja missä hänelle taattaisiin paikka elää elinpäivänsä. Muutoin hänet tultaisiin lopettamaan koska hänen vapaa tahtonsa ei vain sopinut palvelemaan ihmisiä (ja juuri niin hän itsekin asian näki).

Belle päätyi asumaan täällä kolmen muun hevosen kanssa, jotka jakoivat pienen tallin, sekä laitumen, joka kulki isolla kukkulalla, josta pystyi näkemään koko farmin. Nelikko kasvoi vanhaksi yhdessä ja tasapainossa farmin kanssa ja he elivät elämää, jonka he olivat taidokkaasti luoneet itse itselleen. Monin tavoin katseltuna he elivät parasta elämäänsä, juuri sellaista, millaiseksi hevoset on luotu. Ja he kukoistivat yhdessä. Yksi kerrallaan Belle näki heidän lähtevän luonnollista tietä viimeisen viiden vuoden aikana. Hän oli ihmeellisen laumansa viimeinen. Hän oli myös viimeinen meidän alkuperäisistä hevosistamme. Hänen poismenonsa todellakin päätti yhden aikakauden tällä farmilla.

Belle ei olisi riemuissaan, että olen jo kirjoittanut näin paljon hänestä. Yksi lause olisi riittävä hänelle. Jotakin sellaista, että ”hän saapui, eli, uneksi, yhdistyi ja nyt hän on lähtenyt”. Kyllä, se oli kaikki, mitä Belle tahtoi minun sanovan. Mutta minun on jaettava kanssanne enemmän. Sori Belle.

Belle ei vain tullut tänne ja elänyt elämänsä täällä, vaan hän myös antoi farmille paljon. Hän piti tilaa ympärillään. Tiedätkös, hän ei ollut kovin helposti käsiteltävä ja se oli juuri kuinka hän tahtoi asian olevan. Hän tahtoi kokea vapaana elämisen niin että hänen kanssaan tehtiin asioita, mutta asioita ei tehty hänelle. Hän osallistui silloin kuin itse halusi. Vuosien varrella Belle valitsi tiettyjä ihmisiä ja tilanteita, joissa hän oli tekemisissä. Joskus kyseessä olivat hänen hoitajansa, joskus oppilaat, jotka tulivat kursseille ja jättivät tänne ihmeellisiä sydänyhteyksiä Belleen. Joskus se oli hänen eläinlääkärinsä, kun hän tarvitsi apua, tai hänen rakastettu kengittäjänsä, joka työskenteli hänen kanssaan niin uskomattoman kärsivällisesti, kun hän viimeisinä kahtena vuotenaan tarvitsi erityisen paljon apua jalkojensa kanssa. Jokainen, jonka Belle valitsi, tietää keitä he ovat. Ja kiitokset, että näitte hänet sellaisena kuin hän oli ettekä yrittäneet tehdä hänestä sellaista, jollaiseksi hän ei koskaan tahtonut tulla. Hän oli vapaa sielu ja hän eli elämänsä sellaisena tällä farmilla ja niin hän myös lähti.

SFC:n kanssaperustajana olen tuntenut Bellen siitä saakka, kun hän astui ulos trailerista 1993. Koimme yhdessä monia asioita. Hänen pieni tallinsa/laitumensa, jossa eli laumansa kanssa on ollut aivan ikkunani alapuolella viimeiset 25 vuotta. Herääminen tänä aamuna, ilman että hän oli siellä, oli hyvin tuskallista. Hän oli ensimmäinen, jonka näin aamuisin. Hänen tiedettiin myös tulevan lähelle aitaa pihamme reunalla koiriemme ollessa myöhään iltaisin ulkona pimeässä. Kuulin hänen herkän hörinänsä ja pärskimisensä hänen antaessa meidän ymmärtää, että hän oli paikalla. Syvässä yhteydessä ei ole aina kyse koskettamisesta ja kenenkään omistamisesta. Belle opetti minulle, miten yhdessä voidaan olla sanan syvimmässä tarkoituksessa. Se ei ollut aina helppo läksy minulle hänen kanssaan. Mutta hän oli oiva opettaja.

Aina yhden Bellen laidunkaverin kuollessa hän on tehnyt saman tempun. Löydämme hänet seisomassa tarkkaavaisena ja tuijottamassa ison laitumen kukkulaa, missä he juoksivat yhdessä ja laukkasivat nuoruuden päivinään. Vanhempana he eivät pystyneet kiipeämään niin korkealle ja olivat pienemmällä laitumella, joka oli hellempi vanhoille luille. Mutta aina jonkun ystävän lähtiessä hän seisoi tuijottamassa korkealle kukkulalle tuntikausia. Kun hänen viimeinen kamunsa, Viva, kuoli pari vuotta sitten, olimme huolissamme, miten Belle pärjää yksin. Päiviä hän seisoi tuijottamassa tuota kukkulaa, aivan kuin jokin liikkuisi siellä.

”Mitä katselet?” kysyin häneltä.

”Etkö sinä näe heitä?” hän vastasi. ”He kaikki ovat tuolla. He ovat siellä edelleen.”

Selkäpiitäni karmi. Kummituspartio. Hänen laumansa näytti hänelle, ettei hän ole yksin.

Toimme erään toisen tamman hänen pieneen talliinsa, ettei hän olisi niin yksin. Whisper oli myös omalla tavallaan yksinäisyyteen taipuvainen, mutta kaksikko pystyi moikkaamaan toisiaan tallin oven läpi ja he kykenivät kohtaamaan laitumillaan aidan yli. Joka aamu ja ilta katselimme ikkunastamme, miten kaksikko seisoi sillä tavoin, että he pystyivät näkemään toisensa. Se muistutti meitä meidän kahvihetkistämme. He vain seisoivat ja nauttivat toistensa seurasta.

Bellen tila huononi nopeammin kuin osasimme aavistaa. Hänellä oli syöpä ja se alkoi täyttää hänen keuhkojaan. Hän ei vastannut lääkkeisiin, joiden piti helpottaa hengittämistä. Hän antoi täysin meidän yrittää auttaa häntä, mutta mikään, mitä tarjosimme hänelle, ei antanut hänelle rauhaa. Tiesimme, että meidän vapaa sielumme oli aika päästää takaisin hänen laumansa pariin. Viimeiset kaksi päivää hän vain vietti hyvin paljon aikaa katsellen tuota kukkulaa. Minusta tuntui, että he olivat täällä ja tulivat hakemaan hänet Kotiin. Hän tiesi jotakin, mitä me emme vielä olleet tajunneet. Hänen aikansa täällä oli tulossa päätökseen.

Päästäessämme hänet ulos tallista viimeistä kertaa Whisper hörähti hänelle hellästi, kuten tammaystävyksen niin usein tekevät keskenään. Hän sanoi hyvästit ja antoi Bellen ymmärtää, että hän oli paikalla. Belle lähti tästä maailmasta katsellen kukkulaa, missä hän tiesi hänen ystäviensä odottavan häntä ja he voisivat jälleen olla yhdessä.

Lennä vapaana, Belle. Kerro terveisiä kaikille muille puolestamme. Ja me tulemme katselemaan teitä, tuolla korkealla kukkulalla, missä te seisotte rakastavasti, katselemassa tämän farmin yllä, ikuisesti.

Dawn Hayman