Amelia Kinkaden Straight from the Horse’s Mouth kirjassa tapaat erään Amelian sielunkissoista nimeltään Herra Jones. Onneksi äiti oli kuulolla kun kissalle tuli vastaan tenkkapoo kotona. — (Ja sama ruotsiksi.) (Erittäin mukava ruotsinkielen harjoitus!) Kirja on käännetty ruotsiksi, mutta se on ehkä vaikeampi saada käsiinsä tätä nykyä. Rodney-kissasta kerroin aikaisemmin. On harmi, ettei tätä kirjaa ole suomennettu. Mutta niin minä sanon aika monesta kirjasta… –L
Mr. Jones ja varkaat
Yksi eläinten kanssa kommunikoimisen eduista on se, että he ovat hyviä kodin vartijoita. Asuessani yksin Herra Jonesin kanssa asunnossani Venice Beachillä, minulla meni valtavasti aikaa työskennellessäni San Fernando Valleyssa. Valley on jokseenkin puolen tunnin päässä rannasta ja ainakin puolentoista tunnin päässä viiden ruuhkassa, joka oli juuri se hetki kun minun piti kulkea kukkulan yli.
Poissa ollessani pidin tarkasti kolmannella silmällä Herra Jonesia, tarkastaen mielessäni mitä hänelle kuuluu muutaman kerran päivässä. Hänellä oli kissanluukku, jonka avulla hän pääsi tutkailemaan naapurustoa. Olimme sopineet, että hän tapaisi minut sisällä joka ilta. Vaikka saapumisaikani vaihtelivat päivästä toiseen, hän ei ollut koskaan pidempään saapumatta paikalle kuin viisi minuuttia. Kommunikointimme oli virheetöntä. Hän ei pettänyt minua koskaan. Niinpä kun sitten sain tämän kiireisen kommunikoinnin eräänä iltapäivänä, tiesin että se piti ottaa vakavasti.
Olin jumissa pohjoisella moottoritiellä viiden ruuhkassa kun Herra Jones alkoi mylviä mielessäni. Tämä jo sinänsä oli ennenkuulumatonta. Yleensä minun pitää aloittaa kommunikointi eläinten kanssa, jotka eivät ole läsnä, näin myös omien kissojeni kanssa — eläimet kun harvoin aloittavat keskustelun — mutta tämä viesti keskeytti ajatukseni kuin hätäilmoitus radiossa.
Amelia, tule kotiin. Paniikki kiiri pitkin selkärankaani.
”Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?” kysyin.
Talossa tapahtuu jotain kamalaa! Tule kotiin nyt!
Tunkeilijoita! Tule kotiin! Tule nyt vain kotiin! Herra Jones aneli. En halunnut ottaa selvää kuka talossa oli. Kiihdytin ulos moottoritieltä heti seuraavalla rampilla. U-käännöksen jälkeen kiihdytin takaisin kohti asuntoa.
Varkaita! harmittelin.
Ohjeistin Herra Jonesia topakasti. ”Juokse ulos kissaluukusta! Älä anna minkään estää sinua! Juokse ulos nyt heti ja odota minua!” Päästessäni perille rakennus ei ollut tulessa. Ikkunoita ei ollut rikottu, ovea ei ollut nuijittu sisään. Kaikki näytti olevan täysin järjestyksessä. Hiivin talon edustaa pitkin pippurisuihke kädessäni. Siellä Herra Jones odottelikin minua etuoven portailla, suhteellisen tyytyväisenä kehräämässä, mutta jalat jäykkinä, näyttäen hieman huteralta.
”Mikä hätänä?” kuiskasin. ”Pelästytit minut hengiltä!”
Kuulosti siltä, ettei asunnossa ole ketään. Avasin oven jotta me molemmat pääsimme sisään. Kun silmäni tottuivat hämärään asuntoon näin viekkaat tunkeilijat.
Rivi muurahaisia marssi lasisilta liukuovilta, aina keittiöön saakka, missä ne leikkivät kukkulan kuningasta Herra Jonesin ruokakupissa. Hänen ruokansa vilisi mustanaan muurahaisia. Palasia kuivaruokaa roudattiin yhdestä leuasta toiseen, vähän kuin liukuhihnalla, ja iloisesti ulos liukuoven raosta. Mikä voisikaan olla traagisempaa kuin se, että kissalta riistetään ruoka juuri ennen illallisaikaa? Nauraen helpotuksesta kiitin häntä, että hän pyysi minut apuun ja annoin hänelle uuden kupillisen ruokaa.
”Jösses Jones, etkö olisi voinut vain syödä ne?” kysyin. (Hän söi niitä joskus välipalaksi.)
Liian monta, hän vastasi.
Mr. Jones och rånarna
En fördel med djurkommunikation är att djuren kan bli goda husvakter. När jag bodde ensam med Mr Jones i en lägenhet i Venice Beach, var jag tvungen att ägna en stor del av min tid åt att arbeta i San Fernando Valley. Det tar ungefär en halvtimme at ta sig dit från stranden och minst en och en halv timme i rusningstrafik på eftermiddagen, vilket var precis den tid det tog mig varannan dag att ta mig dit.
Under tiden jag var borta höll jag mina parapsykista ögon på Mr Jones och kollade mentalt in honom flera gånger om dagen. Han hade en kattlucka som gjorde att han kunde utforska omgivningarna, så vi hade kommit överens om att han skulle möta mig inne i lägenheten varje kväll. Trots att jag inte alltid kom hem vid samma tid, kom han aldrig mer än fem minuter efter mig. Vår kommunikation fungerade perfect. Han gjorde mig aldrig besviken. Så när jag en eftermiddag fick det här brådskande meddelandet, var jag klok nog at ta det på allvar.
Jag satt i rusningstrafiken på motorvägen norrut, när Mr Jones plötsligt trängde sig in i mitt sinne. Bara en sådan sak var märklig, för det hade aldrig hänt förut. Det är vanligen jag som måste initiera kommunikationen med ej närvarande djur, till och med när det gäller mina egna katter — djuren talar sällan först — men detta meddelande avbröt mina tankar som en brådskande utsändning i radio.
Amelia, kom hem. Jag kände paniken komma. ”Vad är det? Vad är det?” frågade jag.
Någonting fruktansvärt är i huset! Kom hem nu!
”Vad är det som är i huset? Tala om vem det är!” bönföll jag.
Inkräktare! Kom hem! Kom hem nu! bönade Mr Jones. Jag väntade in för att ta reda på vem som var i huset. Jag blåste av motorvägen vid nästa avfart. Efter att ha gjort en U-sväng körde jag i ilfart tillbaka till lägenheten.
”Rånare!”, tänkte jag oroligt.
Jag slungade ut befallningen till Mr Jones: ”Spring ut genom kattluckan! Låt ingenting stoppa dig! Spring genast ut och vänta på mig!”
När jag kom fram, brann det inte i byggnaden. Fönstren var inte sönderslagna, dörren var inte inslagen. Allting verkade finemang. Jag smög upp på trappavsatsen med en burk pepparsprej i handen. Där hittade jag Mr Jones som väntade på mig på tröskeln, belåtet spinnande men men styva ben och något rufsig.
”Vad är det?” viskade jag. ”Du skrämde livet ur mig!”
När jag var säker på att jag inte hörde någon inne i lägenheten, läste jag upp dörren och släppte in oss båda. När mina ögon hade vant sig vid det dunkla inomhusljuset, såg jag de lömska inkräktarna. En lång rad myror marscherade från sjuktdörren av glass hela vägen in i köket, där de lekte herre på täppan i Mr Jones matskål. Hans mat var svart av krälande myror. Bitar av torrfodret skickades från käft till käft som på ett löpande band och smusslades ut genom springan i skjutdörren. Vad kunde vara mer tragiskt för en katt än att få sin matt konfiskerad före middagen? Skrattande av lättnad tackade jag honom för at han hade vänt sig till mig, och sedan gav jag honom an ny skål med mat.
”Jösses, Jones, varför åt du inte bara upp dem” frågade jag honom. (Ibland gillar han att käka myror som mellanmål.)
För många, sade han.
Amelia Kinkade: Hur man talar med djuren och får svar (2001) sivu 113-114.
Eläinkommunikointiblogi 